Tänä aamuna kirjoitin kymmenen minuuttia. Kymmenen varastettua minuuttia. Sen jälkeen ei mitään. Ennen nukkumaanmenoa aion vielä, edes jotain. Tämä on tällaista tekohengityskirjoittamista. Pitää minut paremmassa kuosissa kuin kokonaan ilman oleminen, mutta ei riitä kuitenkaan. Hajanaisia raakatekstisivuja, pätkiä tuntemattomien ihmisten elämistä, sekalaisia huomioita ympäröivästä aamusta ja tunteista. Yksi novellinpoikanen, joka pitäisi päästä kirjoittamaan kunnolla koneelle, koska siitä ehkä saattaisi tulla jotain, edes harjoitelma omaksi iloksi, mutta ei, illat ovat täyteenpakattuja kuin sukkalaatikko ja uni on tärkeää, jotenkin aina vain tärkeämpää, koska ilman riittävää unta sitä haahuilee ja on huonotuulinen ja kaikki on paljon raskaampaa, myös kirjoittamaan ryhtyminen. Joinain aamuina tulen bussilla ja olen kokeillut jopa bussissa kirjoittamista. Minä, joka olen aina alkanut voida pahoin autossa lukemisesta. Ehkä olen räplännyt kännykkää tarpeeksi bussissa ja siedättynyt tai jotain, koska en oksentanut kirjoitusviholleni. Käsiala oli kyllä aika sietämätöntä, mutta sinäkin aamuna kirjoitin, edes vähän.
Tuntuu, että jostain se aika on revittävä, kirjoittamiselle on raivattava tilaa, edes se kymmenen minuuttia päivässä, vaikka sitten sinne aamuun. Ajattelin aina, että minusta ei ikinä ikinä tule aamukirjoittajaa edes kymmenen minuutin verraksi. Raivaamisesta huolimatta tuntuu siltä, että savotta on epätoivoinen: kokonaisen pellon raivaamista varten pitäisi pystyä muuhunkin kuin karsimaan metsän puista oksia. Pitäisi kaataa ne puut, repiä kannot ylös, polttaa kannot, muokata maa, kylvää siemen. Ja tuntuu, että täällä sitä vain harvennetaan oksia. No, jostain se aika tulee, on aina ennenkin tullut, enkä minä vain halua sitä, minä tarvitsen sitä. Jostain se aika tulee. On palikoita, jotka pitää järjestää paikalleen ja niiden väleihin jää aikaa ja sitten pitää siirrellä niitä järjesteltyjä palikoita niin että monta pientä aikarakoa kasaantuu yhteen vähän suuremmaksi, sillä koko ajan jossain ohimon vieressä on se todellisuus, joka on olemassa vain kynän kautta.
2 kommenttia:
Uni on tärkeää :) Mietin, mahtaako sinulla olla jälkiväsymystä Volvon jäljiltä, tiedäthän. Kun pitää nollata ja tyhjentää pää.
Aamukirjoittaminen on parasta. Tai oikeastaan aamupäivä-mikä-tahansa -silloin olen parhaimmillani, muuten olen enimmäkseen vähän ryytynyt :D
Olen joskus miettinyt, mitä Skyn jälkeen. Elän ja hengitän sitä nyt niin voimakkaasti, että tuntuu mahdottomalta, että ikinä kirjoittaisin jotain muuta. Ehken kirjoitakaan, Sky=ikuisuusprojekti...
Än
Niin, voi ollakin, että on jälkiväsymystä - sekä Volvosta että erinäisistä parin vuoden sisään tapahtuneista asioista. Joka tapauksessa uni on ihana asia :).
Minäkin tykkään aamuista, mutta yleensä aamuisin väsyttää niin paljon, ettei muuta jaksa ajatella kuin välttämättömyyksiä. Sinulle tsemppiä Skyn kanssa - ja ei, ei se ole ikuisuusprojekti, saat sen kyllä valmiiksi :).
Lähetä kommentti