Olin ajatellut, että nämä välipäivät otan rennosti. Ei velvollisuuksia, ei aikatauluja. Tähän asti tuntuu onnistuneelta. Olin myös ajatellut, että ei kirjoittamista, vaan lomaa siitäkin. Se ei ole onnistunut, mutta ei haittaa. Olen istunut kolmena päivänä lähikahvilassa, juonut teetä ja hyrissyt hyvää oloa siellä ollessani. Ja kirjoittanut. Ihan mitä hyvänsä. Nautiskellut siitä, että kynä pysyy kädessä, eikä kirjoittamiseen liity mitään velvollisuutta. Siellä kahvilassa kirjoittaessani olen ollut kotona. Kotona olemisen tunne on ollut niin voimakas, että välillä silmät ovat huurustuneet.
Tänään kaupungin ylle on holahtanut jo kaksi kertaa äänetön, tiheä sumu. Aamulla se tuli ja meni hetkessä, iltapäiväinen taas roikkuu yhä kaupungin yllä. Kun tulin kahvilasta kotiin, tuntui kuin joku olisi käyttänyt kaupunkia karstana, niin tiheää ja villavaa oli talojen väleihin painunut sumu. Se roikkuu yhä matalalla, mutta ei ihan ihmisen tasalla. Hämmentävä talvisumu. Mereltä se kai tulee.
Tänään olen lauhkea ja lempeä kuin kesytetty eläin.
2 kommenttia:
Hei! Sinulle on haaste blogissani. Tervetuloa myös blogini jäseneksi.
Kohoavien Kirjaimien Kaupunki
Kiitos haasteesta, Tiksu! Pitää vähän aikaa miettiä, että miten tuohon vastaan - ihan heti ei tullut mitään mieleen, mutta eiköhän, kun hetken aikaa makustelen :).
Lähetä kommentti