May the Force be with you

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Ikuinen arvoitus

Olen tänään meilaillut kirjoituskaverin kanssa hänen tekstistään, jonka luin eilen illalla ja lähetin saman tien hänelle palautetta. Lähetin myös kirjoituskaverille luettavaa ja sain palautetta takaisin. Virkistävää tällainen teksteistä puhuminen. Toistan itseäni, mutta tulee vähän enemmän sellainen olo, niin kuin olisi jossain tärkeässä kiinni, kun edes pohtii tekstejä.

Kirjoituskaveri kommentoi tyylimaneereitani ja jäin miettimään taas hiukan tyyliasiaa. Koko kevään kestänyt paha tyylikriisi nostelee hiukan rumaa päätään. Moni tuntemani kirjoittaja kuulostaa teksteissä tietyllä tapaa aina itseltään. Maneeri? Oma ääni? Jumiutumista tietyntyyppisiin kertojiin? Paha virhe? Omaleimaisuutta? Hmm. Milloin tietty tyyli on maneeri ja milloin taas hyvä asia? Se ei tietenkään ole hyvä, jos kaikki tekstit kuulostavat siltä, että ne tulevat saman kertojan suusta (paitsi jos se on tarkoitus), mutta sitten taas, entä jos kirjoittajalla on sellainen oma ääni, joka erottuu kaikista hänen teksteistään. Onko se aina huono asia?

Ei sillä, haluaisin olla kirjoittaja, joka osaa kirjoittaa niin erilaisilla äänillä, ettei tekstien pinnasta erottaisi niitä saman ihmisen kirjoittamiksi. En kyllä tiedä, tuleeko minusta ikinä niin taitavaa. Ja mistä se eriyttävä äänensävy sitten syntyy. Hm. Sanoista, lauserakenteista, adjektiivien käytön tavoista, kuvastosta, sanajärjestyksestä, rytmistä? Ja miksi, jos yrittämällä yrittää kirjoittaa eri äänellä kuin normaalisti, yritys epäonnistuu aina pahasti? Siksi varmaan, että se on yrittämällä yrittämistä ja vääntämällä vääntämistä. Pitänee tänä kesänä keskittyä lukiessa siihen, että pohtii välillä sitä, miten tyyli on rakennettu ja esim novellikokoelmien kohdalla, että kuulostaako novellien tyyli samalta vai eriltä ja miksi.

Rupesin miettimään kirjailijoita, joilla on selvästi erottuva tyyli, sellainen, jota joku voisi pitää maneerinakin. Olisiko Mikko Rimminen sellainen? Hänen sanankäyttönsä on virtuoosimaista. Vaatiiko erityisen kuuluva oma ääni sitten nimenomaan virtuoosin kynän varteen, jos halutaan, että tyyli on muutakin kuin tahmea maneeri? En tiedä. Mystisiä asioita nuo tyyli ja oma ääni ja maneerit. Taidan kaivaa kirjapinon alimmaiseksi hautautuneen Ben Yagodan The Sound on the Page -kirjan kesälukemiseksi.

4 kommenttia:

Marmustoi kirjoitti...

Inspiroiva postaus, kiitos! Miten tosiaan löytää oma luonnollinen kirjoittajanääni, kysymystä kerrakseen. Olen tähän mennessä uskonut, että kirjoittajanääni syntyy kirjoittamalla paljon, tekemällä niitä omia helmasyntivirheitä ja -maneereita, korjaamalla ja kirjoittamalla uudestaan. Toisaalta se syntyy varmaan myös lukemalla, pohtimalla ja inspiroitumalla erilaisista asioista.

Jotenkin uskon erityisesti siihen, että se oma ääni syntyy rehellisyydestä itseä kohtaan. Siitä, että uskaltaa kirjoittaa itsensä paljaaksi omilla sanoillaan, omilla adjektiiveillaan ja kysymysmerkeillään. Hyvä testi on mielestäni lukijoiden reaktio omiin blogipostauksiin. Sieltä voi löytyä jotain sellaista tietoa, mitä ei itsekään aina ymmärrä. Mitkä kirjoitukset ovat kirvoittaneet eniten kommentteja? Mitä postauksia on käyty lukemassa eniten? Tällaisia ajatuksia näin yöttömän yön edellä...

Maija Haavisto kirjoitti...

Minusta novelleihin on aina ollut helpompi löytää oikea ääni kuin romaaneihin. En tiedä miksi.

Minulle valitettiin hiljattain siitä, että esikoisromaanini päähenkilö "kuulostaa" liian samalta kuin blogini.

Calendula kirjoitti...

Minä olen saanut tasaisin väliajoin ahdistuskohtauksia, kun ne osiot jotka ovat olleet ominta minua, ovat saaneet eniten punakynää ensilukijoilta. "Ei noin voin sanoa." Välillä en tiedä mitä tehdä.

Oma ääni on vaikea asia.

Rooibos kirjoitti...

Marja Leena: Tyyli ja oma ääni ovat kyllä asioita, jotka mietityttävät aina vaan. Olen erittäin samaa mieltä siinä, että oma ääni syntyy myös ja etenkin lukemalla - jos ei tiedä muiden ääniä, voiko tietää oman äänensä olevan erilainen muiden äänistä.

Maija: Ehkä novelliin on helpompi löytää sopiva ääni siksi, ettei ole paineita, että sitä samaa ääntä pitäisi kirjoittaa ja kuunnella monta sataa sivua ;). Tuo oli mielenkiintoinen juttu, että päähenkilöäsi oli sanottu liian saman kuuloiseksi kuin blogiasi. Olen miettinyt kovasti läheltä liippaavia asioita: onko oma tyyli ja oma ääni sama vai eri asia? Onko aina huono juttu, jos kuulostaa itseltään? Voiko kirjoittaa monella eri äänellä ja tyylillä ja kuulostaa silti samalla itseltään? Mysteemi.

Calendula: Minä sanoisin, että pidä pääsi :). Ja sitten taas, että kill your darlings :). Paitsi ettei kaikkia darlingeja tarvitse tappaa, ne vain, jotka eivät vie hommaa eteenpäin ;). Mutta ymmärrän kyllä. Luulen, että olen saanut tyylikritiikkiä juurikin sellaisista kohdista, jotka ovat eniten minua. Onko siinä sitten ongelmana a) se, että minulla on huono tyyli vai b) se, että lukija ei vaan pidä tyylistäni? Vaikea asia, tosiaankin.