May the Force be with you

lauantai 6. helmikuuta 2010

Ikkunan ääressä

Kirjoitan tätä postausta kirjoituspöydällä ikkunan ääressä. En lattialla selkä sohvaan nojaten ja läppäri sylissä. Kyllä - operaatio kirjoituspöytä on vihdoin saanut päätöksensä! Vielä on joitain pieniä juttuja, joita pitää viilata (hankkia irtonäppis ja irtohiiri, mahdollisesti kirjatuet), mutta pöytä on paikallaan ja voin katsoa pimeää kaupunkia ja sen valoja samalla kuin naputtelen näppäimiä. Huojentavaa, että minulla on kirjoituspöytä, jonka ääressä kirjoittaa virkavapaalla. Hienoa, että minulla on vihdoin kirjoituspöytä.

Uusi pöytäni on hieno siksi, että se on uusi ja siksi, että se on minun. Pöydän kansi on nätti ja jalat ovat rumat. Jalat riitelevät mielestäni hiukan asunnon muun kalustuksen kanssa, mutta oli pakko laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Toisin sanoen vaakakupissa painoi eniten se, että pöydän korkeuden piti olla säädettävä, jotta ergonomia on kohdillaan ja ranteet pysyvät suht ehjinä. Terveiden ranteiden eteen olen valmis uhraamaan pikku kotini kalusteharmonian. Tai pienen osan siitä, eiväthän yhdet pöydänjalat nyt niiiin iso asia ole. Onneksi pöydän kansi on kiva, ja olen sisustanut pöytääni kivoilla tavaroilla: lukemattomat kirjat, kitulias (jospa se tokenisi) orkidea, pöytään mätsäävä kynä- ja paperiteline ja siinä kyniä ja kirjoitusvihko.

Työtuolia en hankkinut. Kaupassa olevien työtuolien rumuus sattui sieluun niin paljon, että en kyennyt edes harkitsemaan. Ja itse asiassa tämä ikivanha vihreä tuoli sopii pelkistetyn kirjoituspöytäni eteen aika hyvin. Tuoli on vanhasta ruokapöydän kalustosta, ainoa tavara, jonka mummini on ottanut lapsuudenkodistaan mukaansa. Se on maalattu alunperin vanhanvihreällä maalilla, joka on kestänyt ihmeen hyvin. Pienet kulumat antavat vain luonnetta. Tuoli on sitäpaitsi oikean korkuinen ja kun pöydän saa passattua sopivalle korkeudelle tuoliin ja minuun nähden, niin mikä ettei - mihin minä uutta tuolirumilusta tarvitsisinkaan?

Kirjoituspöytä tuo ihan uuden tunnelman tähän osaan kotia. Kirjoituspöytiä käytetään, kun ollaan tosissaan, kun ollaan tärkeitä (!), kun työskennellään. Varsinkin tällaisia hyvin tummia kirjoituspöytiä ja varsinkin, kun ollaan virkavapaalla. Minulla on enää kahdeksan työaamua jäljellä, ja kun tänään valmistelin iltateetä äidille, isälle ja siskolle, totesin puoliääneen, että kylläpä minulle tulee mukavaa virkavapaalla. Siksi, että minulla on kirjoituspöytä ja voin katsella ikkunoista ulos. Ne tuntuvat tällä hetkellä hyvin tärkeiltä asioilta molemmat. Malttaakohan tästä mennä nukkumaankaan; sänky tuntuu nyt hiukan tylsältä, kun vaihtoehtona on istua uuden, oman kirjoituspöydän ääressä...

3 kommenttia:

jl kirjoitti...

Vau, kirjoituksesi lukemisen jälkeen suhtaudun ihan uudenlaisella kunnioituksella kirjoituspöytääni.

Puoli-ikuisena opiskelijana minulla on aikuisiällä aina ollut kirjoituspöytä, mutta en ole osannut arvostaa sitä. Harvoin sen ääressä oikeasti opiskellaan... paitsi nykyään, kun tarvitsee kirjoittaa pitkiä tehtäviä koneella. Sen lisäksi kyllä käytän työpöytääni nykyään myös etätöiden teossa ja siksi olenkin sitä uudistamassa: työtuoli on tilattu (ei se kaunis ole mutta selälleni hyvä satulatuoli) ja pöydän nostoa suunniteltu. Samalla kun siivoan koko huonetta (joka on täynnä kirjoja, lehtiä, pianoa, joskus pyykkitelineitäkin) voisinkin yrittää keksiä työpöydälleni jotain luovaan kirjoittamiseen innostavaa... ;) Kiitos hauskasta ja inspiroivasta lastustasi!

Rooibos kirjoitti...

jl: Kirjoituspöydän ääressä voi myös haaveilla - siihen tarkoitukseen se on erittäin hyvä :).

Anonyymi kirjoitti...

Onneksi olkoon kirjoituspöydästä. Kuulostaa siltä, että sen ääressä syntyy hyvin vaikkapa tekstiä! Ihanaa, jos pöydän ääreen istahtaminen on nautinto (siis pöydän vuoksi) myös niinä päivinä, kun kirjoittaminen ottaa kaaliin.